Paskan määrä on aina vakio

Joskus kaikki paska kerääntyy kasaan ja kaatuu päällesi kerralla. Näin kävi vuoden 2019 alussa. Paska osui tuulettimeen. Vanhat itsetuhoiset tavat nousivat pintaan kaiken stressin ja ahdistuksen myötä. Lopulta muutkin huomasivat rannettani koristavat arvet. Syntyi pelko kotiin menemisestä, ei omia vaatteita, ei omia tavaroita, ei rohkeutta mennä kouluun. Viikko kului ennenkuin rohkenin palata kotiin. 

Asiat paisuivat, tapahtui räjähdys. Jakso terapiaa, hyötyjä tai ei, en osaa sanoa. Ahdistus ja itkuisuus ovat edelleen läsnä enkä osaa lopettaa kumpaakaan. Tuleva kesä täynnä töitä, edessä mahdollisuus kaupungin vaihtoon, pelko parisuhteen loppumisesta oman jaksamisen ja muuton myötä.

Voiko meidän itkuinen ja riitaisa suhde kestää ensin kuukauden erillään asumisen töideni vuoksi, ja syksyn erilleen muuton opiskelujeni vuoksi? Pelkään eroa, tai en eroa, mutta yksin jäämistä. Haluan paremman suhteestamme, mutten ole varma kuinka sen aloittaa. Ehkä pieni erillään olo tekee hyvää. Ehkä opimme arvostamaan omaa aikaamme enemmän ja luottamaan toisiimme paremmin. Rakkaus ja tuska rakkaudesta ovat hämmentäviä. Kauniita ja niin rumia. 

Olen onnellinen, mutta tavallaan olen surullisempi kuin aiemmin. Ehkä elämästäni kadonnut liikunta on osittain syynä tähän, ehkä se on liian omistavassa suhteessa olo, ehkä se on kaiken summa. Kesäkuu kertoo varmasti paljon. Sen jälkeen näkee mahdollisuudet ja vaihtoehdot. Ajatustyö on tärkein ja teot tulevat perästä.

♥:Amanda

Pisarat valuvat poskillesi

Kauniit kirkkaat siniset silmät kyynelissä. Pienet kirkkaat pisarat valuvat huomaamatta pitkin sileitä ja pehmeitä poskia leukaluun kautta kaulalle, kunnes pysähtyvät kuivuakseen kylmiksi länteiksi rintakehälle. Pitkät tummat ripset kostuvat ja takertuvat toisiinsa. Kukaan ei huomaa tai kukaan ei halua huomata.

Kuka ottaa kiinni ne, joiden jalat eivät enää jaksa kantaa? Kuka nostaa takaisin jaloilleen ne, jotka eivät enää itse kykene? Kuka näkee hymyn takana piilevän todellisuuden? Jos kukaan ei huomaa, onko riski liian suuri? Riski jäädä polvilleen itkemään, kun ei ole enää syytä nousta. Ihminen jaksaa pitkään leikkiä jaksavansa, mutta entäs kun voimat esittää loppuvat? Voiko toinen ihminen polkea toisen tahattomasti niin alas ettei kukaan voi häntä auttaa?

♥:Amanda

Sumussa

Olen elänyt viimeiset pari kuukautta epämääräisessä sumussa. En kunnolla muista mitä olen tehnyt, opiskellut tai sanonut. Muistan vain ajaneeni väliä poikaystäväni sekä oman kotini välillä. Olen varma, että olen tehnyt muutakin vaikken muista mitään. Tunne on pelottava ja hämmentävä. Olo on kuin ahtaaseen häkkiin ajetulla eläimellä. Pelkoa ja tarvetta päästä ulos omasta kehostaan. 

Olen puhunut isäni kanssa, mutta asiat junnaavat edelleen paikoillaan. Haluasin vain antaa kaiken isääni liittyvän olla, mutta äitini halusi minun pyytävän häneltä koulutustukea. Isä kieltäytyi maksamasta, sillä en halua olla hänen kanssaan tekemisissä, jonka ymmärrän täysin ja olisin ollut valmis antamaan asian olla, mutta äitini halusi minun menevän lastenvalvojalle pyytämään koulutustukea virallista reittiä. Jos en saa koulutustukea, pyydämme elatusmaksusta nostamatta jääneitä indeksikorotuksia viiden vuoden takaa. Olen alkanut miettiä, mitä minun pitäisi tehdä, sillä äitini tuntuu haluavan satuttaa isääni, vaikka itse olisin valmis jo antamaan olla. Tunnen käsittämätöntä tuskaa joutuessani vääntämään raha-asioista. Haluaisin unohtaa, sillä on helpompaa päästää irti kuin roikkua kipeässä suhteessa.

Pelko. Pelkään jääväni samaan kierteeseen kuin aiemminkin. Jääväni jumiin kuplaan, jossa olen olemassa, mutten läsnä. Olin vuoden 2017 keväällä melkein kokonaisen jakson käymättä koulua kunnolla ja nyt tunnen ajautuvani samaan kierteeseen. Olen täyttänyt 18 eli kykenen estämään vanhempieni pääsyn Wilmaan, jolloin he eivät voi kontrolloida poissaolojani. En osaa lopettaa enkä uskalla kertoa. 

♥:Amanda

Sisko ja sen veljet

Ikävöin. En ole edes tajunnut aiemmin kuinka paljon kaipaan veljiäni. Asiasta tuli pelottavankin todellinen, kun lähetin veljeni syntymäpäivän kunniaksi hänelle lahjan sekä kortin. 

Viestittelimme pitkästä aikaa tapahtuneen johdosta, mikä sai minut ajattelemaan omaa osaani koko isä-tytär sotkussa. Teenkö minä niin väärin, kun en mene tapaamaan veljiäni heidän luokseen? Vaadinko liikaa heiltä pyytäessäni kompromissia ja tapaamista muiden sukulaisten luona? Onko se liian paljon pyydetty? Pitäisikö minun vain niellä tuskani sekä ahdistukseni ja mennä heidän luokseen jos haluaisimme tavata? 

Kysymyksiä kysymysten perään. Olenko ollut huono isosisko? Koen etten ole voinut olla se sisko joksi itseni kuvittelin nuorempana, mutten tiedä onko se loppujen lopuksi haitallista. Suuren ikäeromme vuoksi halusin nuorempana olla pojille se sisko kehen he voivat halutessaan tukeutua, se kuka pitää heidän puoliaan vanhempia vastaan ja olisimme todella läheisiä. Tunnen syyllisyyttä, siitä ettei viimeinen kohta ole toteutunut. Koen sen olevan osittain omaa syytäni, mutta toivon asioiden muuttuvan vielä joku päivä. Kun me sisarukset kasvamme ja itsenäistymme emmekä ole enää vanhemmistamme riippuvaisia, voimme ehkä parantaa suhdettamme ja nostaa sen täysin uudelle tasolle.

♥:Amanda

Isin tyttö

"Tekohymy isänpäivänä ja jouluna. Oli kiva nähdä, vaik´ ei me ees tunneta"

-Sanni

Olisin ollut valmis. Valmis keskustelemaan läpi asiat, jotka olisi pitänyt käydä läpi jo vuosia sitten. Hän halusi sitä jo vuosi sitten, muttei edelleenkään ollut valmis. Yritin, mutta tuntui ettei sillä ollut väliä. Yritys olla asiallinen ja olla syyttämättä ketään mistään, osoittautuivat vain sanoiksi tuulessa. 

Mitä ikinä sanoin, kerroin sitten tunteistani tai havainnoistani, hän käänsi asian minua vastaan. Minä olin taas se paha ja tunteeton. Mikään mitä sanoin ei hetkauttanut häntä. Kuinka loukatulta minusta tuntui hänen nauraessaan minulle ja syyttäessään minua kaikesta. Yksikään vastaus ei tyydyttänyt häntä, jotain oli pielessä jokaisessa sanomassani asiassa. 

Hän halusi kohdata kasvokkain, mutten uskaltanut myöntyä. Kävisikö kuten aina ja asia, josta piti keskustella vain jätettäisiin käymättä tapaamisen ilon vuoksi. Puhelusta tuli kompromissimme. Ikinä hän ei kuitenkaan soittanut keskustellakseen vanhemmuudesta kanssani kuten uhkasi. En tiedä oliko hänellä sittenkään mitään kerrottavaa vai loppuivatko hänen argumenttinsa vain kesken. Kukaan ei tiedä. Oloni on vain vihan ja pettymyksen aiheuttamaa sekasortoa. Tyhjyyttä.

♥:Amanda

Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua

Viime keskustelustamme on kulunut muutama viikko. Hän oli palannut kotiinsa oman perheensä luo muuttuen samalla siksi tuntemattomaksi ja kaukaiseksi, joka hänestä on vuosien mittaan minulle muovautunut. Joku voisi ajatella avaruusolion muuttaneen isäni kehoon, eikä vanhasta isästä ollut jäljellä kuin pieniä pilkahduksia, joita saattoi huomata vain oman suvun keskuudessa kaukana puolisosta.

Muutama vuosi takaperin välimme tulehtuivat totaalisesti kiristyksen ja lahjonnan vuoksi. Lahjarahaa olisi pitänyt hakea useiden satojen kilometrien päästä vain koska hän halusi minun käyvän kylässä  vastoin tahtoani. Näin myöhemmin ajateltuna molemmat toimimme typerästi kiristämällä toinen toisiamme, mutta sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua (niinhän sitä ainakin väitetään).

Kaikki on sallittua jos on valmis maksamaan seuraukset ja seisomaan tekojensa takana. Maksoin kaikesta mielenterveydelläni ja opiskeluillani. 2,5kuukauteen en käynyt tunneilla, olin liian ahdistunut istumaan paikoilla 75minuutin ajan. Kävin kyllä luokassa, mutta poistuin nopeasti heti tilaisuuden tullen. Vietin aikaa käytävillä haahuillen ja opiskellen, mutta ei se ollut sen arvoista. Nyt, ylioppilaskokeiden lähestyessä, kadun sitä etten pystynyt käsittelemään asioita koulun kannalta parhaalla tavalla. Melkein kokonaisen jakson skippaaminen on jättänyt jäljet. Itseopiskelun vuoksi asiat eivät ole niin hyvin hallinnassa ja on helppoa palata vanhoille raiteille, kun kerran on opetellut olemaan näkymätön. 

Oliko kaikki sen arvoista? Tulehtuneet välit, joita ei välttämättä korjata enää koskaan, mielenterveys, opiskelu ja kaikki kyyneleet, joita asian tiimoilta on vuodatettu. Lopulta viikko sitten sain kyseiset lahjarahat, mutta ilmaan jäi leijailemaan vain ääneen lausumattomat kysymykset; Entä nyt?, Oliko tässä kaikki? ja Oliko tämä kaiken arvoista?. 

♥:Amanda

Pahimpia on illat

Illat. 

Myöhäiset illat, kun muut ovat jo höyhensaarilla tyytyväisinä. Juuri silloin ne ajatukset valtaavat mielen. Ne täyttävät sen hyvillä ja pahoilla kuvilla, sanoilla ja muistoilla. Juuri silloin, kun ei ole ketään kehen turvautua ja kenelle kertoa. Aivan kuin ajatuksemme tietäisivät milloin olemme haavoittuvaisimmillamme ja saapuisivat kutsumattomien vieraiden lailla paikalle. 

Aamulla kaikki tuntuu taas paremmalta. Ne ajatukset, jotka illan ja yön aikana tuntuivat suurilta ja vaikeilta, tuntuvat nyt pienemmiltä ja paljon helpommin käsiteltäviltä. Aamulla ei enää edes tunne tarvetta kertoa asiasta. Eihän se enää tunnu maailmanlopulta, joka lähestyy valonnopeudella valmiina tuhoamaan kaiken tielleen jäävän. Sinut. 

♥:Amanda

Pieni lapsi ennen joulua

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun hän ei saapunut. Sisimmässäni tiesin, ettei hän tulisi, mutta silti toivoin sitä salaa ja elättelin toivoa hänen muuttumisestaan. Sanoin aina, ettei se haittaisi, jos hän jättäisi tulematta, vaikka sisimmässäni halusin hänen vain saapuvan paikalle ja olevan ylpeä. 

Olin kuin pieni lapsi ennen joulua. 

Toivoin hänen vain ilmestyvän paikalle, vaikka hän aamulla ilmoittikin, ettei pääse. Koko viikko turhia lupauksia ja toiveiden elättelyä. Syy oli maailman typerin. En tiedä kumpi minua satutti enemmän, se ettei hän saapunut vai se minkä takia hän jätti saapumatta. Hän ei ole muuttunut. Eikä hän varmaan koskaan muutukaan. Hän on aina se sama tyhjien lupausten ihminen, josta en vain pääse eroon. Haluaisin lopettaa hänen turhiin lupauksiinsa uskomisen, mutta hän tekee irti päästämisen vaikeaksi. 

♥:Amanda

Poissa

Tämän hetken fiilikset kiteytyy aika vahvasti sanaan poissa. Käyn koulussa, mutta oon melkeinpä puolet tunneista poissa. Käyn aina tunnin alussa paikalla ja odotan, että nimet otetaan ylös, jonka jälkeen poistun jonkun tekosyyn varjolla käytäville haahuilemaan. Kyllä mä opiskelen, mutta en luokassa enkä osaa tai jollai tavalla kykene tekemään ryhmätöitä. Ahdistun siitä ryhmästä. Ahdistun oman mielipiteen ilmaisemisesta julkisesti, ja silti kerron sen äänekkäästi käytävällä. En tiedä mikä mulla on.

Viimeksi, kun puhuin näiden ajatusten kertomisesta jollekulle pelkäsin sitä. Pelkäsin itseäni. Pelkäsin reaktioita. Pelkäsin tuomioita. Seurauksia. Kaikkea. Ja pelkään edelleenkin, en voi kieltää sitä, mutta olen ollut rohkea. Varasin koeviikolle ajan meidän koulun terveydenhoitajalle, jolle puhuin sitten fiilisksiä ja ajatuksista elämästä, perhesuhteista ja koulusta. Hän onneksi tajusi, kuinka huonoon jamaan asiat ovat jo ehtineet mennä ja varasi kanssani ajan sellaiselle mukavalle naiselle, jonka kanssa olen käynyt juttelemassa jo kerran. Maaliskuussa alan käydä siellä säännöllisesti, ja toivon, että tähän saadaan jotain muutosta.

Ratkaiseva tekijä oli isän kanssa käyty riita, joka johti välirikkoon, mutta joka kolahti aika kovasti. Nyt, kun ei olla enää väleissä, tuntuu että olen täysin hukassa, sillä en oikein tiedä mitä odottaa tulevaisuudelta. En tiedä, mikä hänen seuraava siirtonsa on tai tuleeko sitä edes.

Poissa. Poissa mielestä. Poissa ruumiista. Paikalla, muttei läsnä. Kuuntelee, muttei kuule. Näkee, muttei huomaa. 

♥:Amanda

Varjoja enemmän kuin valoa

Ahistaa. Elämä, koulu, ihmissuhteet. Oma jaksaminen ja mielenterveys vaakalaudalla, mutta eihän kukaan sitä huomaa eikä näe sen kauniin hammashymyn ja iloisen kuoren takaa johon piiloutuu yksin, kun ei uskalla luottaa kehenkään. Olisin voinut kertoa sille koululääkärille, jonka luona kävin tarkastuksessa, mutta hän oli jotenkin vaikeasti lähestyttävä. Olin oikeasti miettinyt kertovani omista ajatuksista ja ahdistuksesta, mutta sitten hän ei jotenkin tuntunut oikealta ihmiseltä avautumiseen.

Kuuden reaaliaineen kokeen koeviikko on raskas ja pelkään palavani loppuun, mutta oma ego ei anna käydä kouluja esim. 3,5 vuoteen vaan, kun suurin osa käy 3 vuotta lukiota niin enhän minäkään nyt voi pidempään käydä. Ei saa olla "huonompi".  Töissä pitäisi jaksaa käydä, ja jaksankin. Olen tunnollinen, en anna armoa itselleni. Loppuun asti, kun on leikkiin lähdetty. 

Tulee päivä, jolloin mieli, joka on täynnä sotkuisia ajatuksia räjähtää käsiin suurissa mittakaavoissa, mutta se päivä ei ole vielä.

Saatanan huora. Saatana, jolla on huora. Nuori nainen, joka luulee vietelleensä pahan, vai onko paha kuitenkin vietellyt nuoren naisen. Terävät, pitkät mustat säikeet kietoutuvat naisen hennon vartalon ympärille vangiten sen ja uhraten sen itse pimeyden valtiaalle, jumalalle, Saatanalle. Ikuisiksi ajoiksi on hänen sielunsa nyt pimeyden omana.

♥:Amanda 

Just don't give up

Huvittaa. Nyt, kun koulua on tullut käytyä jo se pari-kolme kuukautta on tullut jotenkin sellainen syvä rauha sisälle. Ei se koulu ollutkaan niin väärä valinta, vaikka alkuun tuntui ettei lukio ole mulle se oikea paikka.  En voi kieltää etteikö vieläkin huonompina päivinä miettisi ja hautautuisi johonkin syvyyteen masistelemaan, että tää on väärä paikka mulle ja en kuulu tänne. 

Mutta sitten alkaa miettiä mitä kaikkea hyvää tää opiskelupaikka on mulle antanut: oon saanut paljon uusia kavereita, joiden kanssa hengailee vapaa-aikanakin, ykkösillä on tosi hyvä yhteishenki ja kaikki auttaa toisiaan. Ykkösten yö oli yks parhaita kokemuksia mitä nyt on tullut koettua. Väsyneet ykköset laulaa karaokea, tanssii pöydillä, riisuutuvat kaikesta päällä olevasta vaatteesta, sotkee kasvo-/sormiväreillä,   nauttii yhdessä olosta ja syövät puoliraakoja ranskalaisia, kun ei jaksaneet odottaa niiden kypsymistä. 

Se on sitä aitoa onnellisuutta.

Nyt, kun on aloitettu tää kuulumisten kertominen niin voitaisiin palata vähän kisakauden pariin. En ajanut koko kautta, vaan pelkän kesä-/syyskauden. Siinä ehti kertyä kokemusta 5 kisan ja kaksien jäsenten välisten verran, eli 5+2 kisaa. 

Ajallisestihan nämä kisat ei mitenkään mainiosti mennyt, mutta kokemusta kertyi sitäkin enemmän. Pari ojaa, useampi hipaisu paaleihin ja muutama melkein oja kasvatti kyllä kuskina ja ihmisenä. Sain paljon uusia kavereita kisoista, nuoret tsemppaa toisiaan todella paljon ja nuorten vanhemmat pitää kyllä huolta muistakin kuin vaan niistä omista nuoristaan. Tyttöjähän tässä lajissa on vähän, mutta ylpeänä teen omaa juttuani tuolla poikien keskellä. 

Kauden viimeisestä kisasta saatu pokaali tsemppaa kyllä jatkamaan, parantamaan suorituksia ja yrittämän kovemmin ensi kaudella. Ensi kaudella olisi sitten tarkoitus ajaa koko kausi, jos vaan kalusto säilyisi ehjänä (kheh, kheh, en ainakaan minä tuhoa sitä ojillani :D). Parannusta ajallisesti ja auton hallintaa pitää kokeilla parantaa, mutta kilometreillä sitä oppii. 

Muutenkin elämässä menee tällä hetkellä ihan kivasti. Mulla on työ, joten saan vähän rahaa opiskeluihin, on ihania ystäviä ja ihmisiä ympärillä, opiskelukin menee ihan hyvin, vaikkakin ensi viikolla jatkuu uusi auto-projekti, joten koulu saattaa jäädä vähän taka-alalle. Tällä hetkellä haaveilen toisesta työstä kerhon-ohjaamisen rinnalle, koska rahan tarve opiskelujen suhteen on olemassa. Mutta jouluun asti ainakin taidan mennä näin ja mietin vasta joulun jälkeen vakavasti toista työtä.

Siitä kesän kielimatkasta teen postausta tässä lähiaikoina, nyt kun on jo vähän tasoittunut se innostus nii muistaa taas jotain sieltä :D

♥: Amanda

Onnelle velkaa

Eilen havahduin siihen, että tunsin syvää onnellisuuden tunnetta pitkästä aikaa. Ei ollu kiire mihinkään, kädessä oli lämmin cappuccino, josta olin maksanut ylihintaa, mutten jaksanut valittaa siitä, olin käynyt parturissa ja hiukseni tuoksuivat taivaallisilta, olin myös menossa moikkaamaan rakkaita ihmisiä rautatieasemalle.

Koko illan kruunasi uusi 70% alennuksesta ostettu koru, jota olin kuolannut jo melkein vuoden ja hyvän ystävän kanssa leffassa käynti.

Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?

♥: Amanda

"Kivisydän ei tunne"

"Sä näät valoa ja pääset pinnalle, mutta et jaksa pysyy pinnalla yksin ja vajoat takaisin pimeyteen "

Olo on taas sitä luokkaa et voisin vaa itkee ja huutaa, ku ahistaa jokainen asia.. Tekis mieli vaan lähtee. Karata. Jättää koulut kesken. Mutta rohkeutta ei oo tarpeeks. Maanantaina tulee tulokset reumakokeista ja polven röntgenistä. Mua pelottaa.

Tavallaan toivon jonkun näkevän mun ahistuksen ja sen arvet, mutta  mitä sit tapahtuu jos joku näkeekin? En varmana kestäis porukoitten ilmeitä kun ne huomais tai sais tietää, ettei niitten "täydellinen kulta pieni" ookkaan niin täydellinen, kun on kuviteltu. Haluisin huutaa vaan niin kovaa ku lähtee. 

En haluu kouluun.. Tuntuu et kaikki kahtoo mun läpi ja näkee mun sisällä vellovan myrskyn ja haistaa mun pelon ja ahistuksen. Mä tiedän, että kaikki tapahtuu mun pään sisällä ja oon ite aiheuttanu kaikki ongelmani.

Tiiän olevani idiootti, koska väitän pystyväni kesyttämään ihan ite oman Perkeleeni..

♥: Amanda