Joskus kaikki paska kerääntyy kasaan ja kaatuu päällesi kerralla. Näin kävi vuoden 2019 alussa. Paska osui tuulettimeen. Vanhat itsetuhoiset tavat nousivat pintaan kaiken stressin ja ahdistuksen myötä. Lopulta muutkin huomasivat rannettani koristavat arvet. Syntyi pelko kotiin menemisestä, ei omia vaatteita, ei omia tavaroita, ei rohkeutta mennä kouluun. Viikko kului ennenkuin rohkenin palata kotiin.
Asiat paisuivat, tapahtui räjähdys. Jakso terapiaa, hyötyjä tai ei, en osaa sanoa. Ahdistus ja itkuisuus ovat edelleen läsnä enkä osaa lopettaa kumpaakaan. Tuleva kesä täynnä töitä, edessä mahdollisuus kaupungin vaihtoon, pelko parisuhteen loppumisesta oman jaksamisen ja muuton myötä.
Voiko meidän itkuinen ja riitaisa suhde kestää ensin kuukauden erillään asumisen töideni vuoksi, ja syksyn erilleen muuton opiskelujeni vuoksi? Pelkään eroa, tai en eroa, mutta yksin jäämistä. Haluan paremman suhteestamme, mutten ole varma kuinka sen aloittaa. Ehkä pieni erillään olo tekee hyvää. Ehkä opimme arvostamaan omaa aikaamme enemmän ja luottamaan toisiimme paremmin. Rakkaus ja tuska rakkaudesta ovat hämmentäviä. Kauniita ja niin rumia.
Olen onnellinen, mutta tavallaan olen surullisempi kuin aiemmin. Ehkä elämästäni kadonnut liikunta on osittain syynä tähän, ehkä se on liian omistavassa suhteessa olo, ehkä se on kaiken summa. Kesäkuu kertoo varmasti paljon. Sen jälkeen näkee mahdollisuudet ja vaihtoehdot. Ajatustyö on tärkein ja teot tulevat perästä.
♥:Amanda
