Sisko ja sen veljet

Ikävöin. En ole edes tajunnut aiemmin kuinka paljon kaipaan veljiäni. Asiasta tuli pelottavankin todellinen, kun lähetin veljeni syntymäpäivän kunniaksi hänelle lahjan sekä kortin. 

Viestittelimme pitkästä aikaa tapahtuneen johdosta, mikä sai minut ajattelemaan omaa osaani koko isä-tytär sotkussa. Teenkö minä niin väärin, kun en mene tapaamaan veljiäni heidän luokseen? Vaadinko liikaa heiltä pyytäessäni kompromissia ja tapaamista muiden sukulaisten luona? Onko se liian paljon pyydetty? Pitäisikö minun vain niellä tuskani sekä ahdistukseni ja mennä heidän luokseen jos haluaisimme tavata? 

Kysymyksiä kysymysten perään. Olenko ollut huono isosisko? Koen etten ole voinut olla se sisko joksi itseni kuvittelin nuorempana, mutten tiedä onko se loppujen lopuksi haitallista. Suuren ikäeromme vuoksi halusin nuorempana olla pojille se sisko kehen he voivat halutessaan tukeutua, se kuka pitää heidän puoliaan vanhempia vastaan ja olisimme todella läheisiä. Tunnen syyllisyyttä, siitä ettei viimeinen kohta ole toteutunut. Koen sen olevan osittain omaa syytäni, mutta toivon asioiden muuttuvan vielä joku päivä. Kun me sisarukset kasvamme ja itsenäistymme emmekä ole enää vanhemmistamme riippuvaisia, voimme ehkä parantaa suhdettamme ja nostaa sen täysin uudelle tasolle.

♥:Amanda

Isin tyttö

"Tekohymy isänpäivänä ja jouluna. Oli kiva nähdä, vaik´ ei me ees tunneta"

-Sanni

Olisin ollut valmis. Valmis keskustelemaan läpi asiat, jotka olisi pitänyt käydä läpi jo vuosia sitten. Hän halusi sitä jo vuosi sitten, muttei edelleenkään ollut valmis. Yritin, mutta tuntui ettei sillä ollut väliä. Yritys olla asiallinen ja olla syyttämättä ketään mistään, osoittautuivat vain sanoiksi tuulessa. 

Mitä ikinä sanoin, kerroin sitten tunteistani tai havainnoistani, hän käänsi asian minua vastaan. Minä olin taas se paha ja tunteeton. Mikään mitä sanoin ei hetkauttanut häntä. Kuinka loukatulta minusta tuntui hänen nauraessaan minulle ja syyttäessään minua kaikesta. Yksikään vastaus ei tyydyttänyt häntä, jotain oli pielessä jokaisessa sanomassani asiassa. 

Hän halusi kohdata kasvokkain, mutten uskaltanut myöntyä. Kävisikö kuten aina ja asia, josta piti keskustella vain jätettäisiin käymättä tapaamisen ilon vuoksi. Puhelusta tuli kompromissimme. Ikinä hän ei kuitenkaan soittanut keskustellakseen vanhemmuudesta kanssani kuten uhkasi. En tiedä oliko hänellä sittenkään mitään kerrottavaa vai loppuivatko hänen argumenttinsa vain kesken. Kukaan ei tiedä. Oloni on vain vihan ja pettymyksen aiheuttamaa sekasortoa. Tyhjyyttä.

♥:Amanda