Varjoja enemmän kuin valoa

Ahistaa. Elämä, koulu, ihmissuhteet. Oma jaksaminen ja mielenterveys vaakalaudalla, mutta eihän kukaan sitä huomaa eikä näe sen kauniin hammashymyn ja iloisen kuoren takaa johon piiloutuu yksin, kun ei uskalla luottaa kehenkään. Olisin voinut kertoa sille koululääkärille, jonka luona kävin tarkastuksessa, mutta hän oli jotenkin vaikeasti lähestyttävä. Olin oikeasti miettinyt kertovani omista ajatuksista ja ahdistuksesta, mutta sitten hän ei jotenkin tuntunut oikealta ihmiseltä avautumiseen.

Kuuden reaaliaineen kokeen koeviikko on raskas ja pelkään palavani loppuun, mutta oma ego ei anna käydä kouluja esim. 3,5 vuoteen vaan, kun suurin osa käy 3 vuotta lukiota niin enhän minäkään nyt voi pidempään käydä. Ei saa olla "huonompi".  Töissä pitäisi jaksaa käydä, ja jaksankin. Olen tunnollinen, en anna armoa itselleni. Loppuun asti, kun on leikkiin lähdetty. 

Tulee päivä, jolloin mieli, joka on täynnä sotkuisia ajatuksia räjähtää käsiin suurissa mittakaavoissa, mutta se päivä ei ole vielä.

Saatanan huora. Saatana, jolla on huora. Nuori nainen, joka luulee vietelleensä pahan, vai onko paha kuitenkin vietellyt nuoren naisen. Terävät, pitkät mustat säikeet kietoutuvat naisen hennon vartalon ympärille vangiten sen ja uhraten sen itse pimeyden valtiaalle, jumalalle, Saatanalle. Ikuisiksi ajoiksi on hänen sielunsa nyt pimeyden omana.

♥:Amanda 

Just don't give up

Huvittaa. Nyt, kun koulua on tullut käytyä jo se pari-kolme kuukautta on tullut jotenkin sellainen syvä rauha sisälle. Ei se koulu ollutkaan niin väärä valinta, vaikka alkuun tuntui ettei lukio ole mulle se oikea paikka.  En voi kieltää etteikö vieläkin huonompina päivinä miettisi ja hautautuisi johonkin syvyyteen masistelemaan, että tää on väärä paikka mulle ja en kuulu tänne. 

Mutta sitten alkaa miettiä mitä kaikkea hyvää tää opiskelupaikka on mulle antanut: oon saanut paljon uusia kavereita, joiden kanssa hengailee vapaa-aikanakin, ykkösillä on tosi hyvä yhteishenki ja kaikki auttaa toisiaan. Ykkösten yö oli yks parhaita kokemuksia mitä nyt on tullut koettua. Väsyneet ykköset laulaa karaokea, tanssii pöydillä, riisuutuvat kaikesta päällä olevasta vaatteesta, sotkee kasvo-/sormiväreillä,   nauttii yhdessä olosta ja syövät puoliraakoja ranskalaisia, kun ei jaksaneet odottaa niiden kypsymistä. 

Se on sitä aitoa onnellisuutta.

Nyt, kun on aloitettu tää kuulumisten kertominen niin voitaisiin palata vähän kisakauden pariin. En ajanut koko kautta, vaan pelkän kesä-/syyskauden. Siinä ehti kertyä kokemusta 5 kisan ja kaksien jäsenten välisten verran, eli 5+2 kisaa. 

Ajallisestihan nämä kisat ei mitenkään mainiosti mennyt, mutta kokemusta kertyi sitäkin enemmän. Pari ojaa, useampi hipaisu paaleihin ja muutama melkein oja kasvatti kyllä kuskina ja ihmisenä. Sain paljon uusia kavereita kisoista, nuoret tsemppaa toisiaan todella paljon ja nuorten vanhemmat pitää kyllä huolta muistakin kuin vaan niistä omista nuoristaan. Tyttöjähän tässä lajissa on vähän, mutta ylpeänä teen omaa juttuani tuolla poikien keskellä. 

Kauden viimeisestä kisasta saatu pokaali tsemppaa kyllä jatkamaan, parantamaan suorituksia ja yrittämän kovemmin ensi kaudella. Ensi kaudella olisi sitten tarkoitus ajaa koko kausi, jos vaan kalusto säilyisi ehjänä (kheh, kheh, en ainakaan minä tuhoa sitä ojillani :D). Parannusta ajallisesti ja auton hallintaa pitää kokeilla parantaa, mutta kilometreillä sitä oppii. 

Muutenkin elämässä menee tällä hetkellä ihan kivasti. Mulla on työ, joten saan vähän rahaa opiskeluihin, on ihania ystäviä ja ihmisiä ympärillä, opiskelukin menee ihan hyvin, vaikkakin ensi viikolla jatkuu uusi auto-projekti, joten koulu saattaa jäädä vähän taka-alalle. Tällä hetkellä haaveilen toisesta työstä kerhon-ohjaamisen rinnalle, koska rahan tarve opiskelujen suhteen on olemassa. Mutta jouluun asti ainakin taidan mennä näin ja mietin vasta joulun jälkeen vakavasti toista työtä.

Siitä kesän kielimatkasta teen postausta tässä lähiaikoina, nyt kun on jo vähän tasoittunut se innostus nii muistaa taas jotain sieltä :D

♥: Amanda