Sumussa

Olen elänyt viimeiset pari kuukautta epämääräisessä sumussa. En kunnolla muista mitä olen tehnyt, opiskellut tai sanonut. Muistan vain ajaneeni väliä poikaystäväni sekä oman kotini välillä. Olen varma, että olen tehnyt muutakin vaikken muista mitään. Tunne on pelottava ja hämmentävä. Olo on kuin ahtaaseen häkkiin ajetulla eläimellä. Pelkoa ja tarvetta päästä ulos omasta kehostaan. 

Olen puhunut isäni kanssa, mutta asiat junnaavat edelleen paikoillaan. Haluasin vain antaa kaiken isääni liittyvän olla, mutta äitini halusi minun pyytävän häneltä koulutustukea. Isä kieltäytyi maksamasta, sillä en halua olla hänen kanssaan tekemisissä, jonka ymmärrän täysin ja olisin ollut valmis antamaan asian olla, mutta äitini halusi minun menevän lastenvalvojalle pyytämään koulutustukea virallista reittiä. Jos en saa koulutustukea, pyydämme elatusmaksusta nostamatta jääneitä indeksikorotuksia viiden vuoden takaa. Olen alkanut miettiä, mitä minun pitäisi tehdä, sillä äitini tuntuu haluavan satuttaa isääni, vaikka itse olisin valmis jo antamaan olla. Tunnen käsittämätöntä tuskaa joutuessani vääntämään raha-asioista. Haluaisin unohtaa, sillä on helpompaa päästää irti kuin roikkua kipeässä suhteessa.

Pelko. Pelkään jääväni samaan kierteeseen kuin aiemminkin. Jääväni jumiin kuplaan, jossa olen olemassa, mutten läsnä. Olin vuoden 2017 keväällä melkein kokonaisen jakson käymättä koulua kunnolla ja nyt tunnen ajautuvani samaan kierteeseen. Olen täyttänyt 18 eli kykenen estämään vanhempieni pääsyn Wilmaan, jolloin he eivät voi kontrolloida poissaolojani. En osaa lopettaa enkä uskalla kertoa. 

♥:Amanda

Sisko ja sen veljet

Ikävöin. En ole edes tajunnut aiemmin kuinka paljon kaipaan veljiäni. Asiasta tuli pelottavankin todellinen, kun lähetin veljeni syntymäpäivän kunniaksi hänelle lahjan sekä kortin. 

Viestittelimme pitkästä aikaa tapahtuneen johdosta, mikä sai minut ajattelemaan omaa osaani koko isä-tytär sotkussa. Teenkö minä niin väärin, kun en mene tapaamaan veljiäni heidän luokseen? Vaadinko liikaa heiltä pyytäessäni kompromissia ja tapaamista muiden sukulaisten luona? Onko se liian paljon pyydetty? Pitäisikö minun vain niellä tuskani sekä ahdistukseni ja mennä heidän luokseen jos haluaisimme tavata? 

Kysymyksiä kysymysten perään. Olenko ollut huono isosisko? Koen etten ole voinut olla se sisko joksi itseni kuvittelin nuorempana, mutten tiedä onko se loppujen lopuksi haitallista. Suuren ikäeromme vuoksi halusin nuorempana olla pojille se sisko kehen he voivat halutessaan tukeutua, se kuka pitää heidän puoliaan vanhempia vastaan ja olisimme todella läheisiä. Tunnen syyllisyyttä, siitä ettei viimeinen kohta ole toteutunut. Koen sen olevan osittain omaa syytäni, mutta toivon asioiden muuttuvan vielä joku päivä. Kun me sisarukset kasvamme ja itsenäistymme emmekä ole enää vanhemmistamme riippuvaisia, voimme ehkä parantaa suhdettamme ja nostaa sen täysin uudelle tasolle.

♥:Amanda

Isin tyttö

"Tekohymy isänpäivänä ja jouluna. Oli kiva nähdä, vaik´ ei me ees tunneta"

-Sanni

Olisin ollut valmis. Valmis keskustelemaan läpi asiat, jotka olisi pitänyt käydä läpi jo vuosia sitten. Hän halusi sitä jo vuosi sitten, muttei edelleenkään ollut valmis. Yritin, mutta tuntui ettei sillä ollut väliä. Yritys olla asiallinen ja olla syyttämättä ketään mistään, osoittautuivat vain sanoiksi tuulessa. 

Mitä ikinä sanoin, kerroin sitten tunteistani tai havainnoistani, hän käänsi asian minua vastaan. Minä olin taas se paha ja tunteeton. Mikään mitä sanoin ei hetkauttanut häntä. Kuinka loukatulta minusta tuntui hänen nauraessaan minulle ja syyttäessään minua kaikesta. Yksikään vastaus ei tyydyttänyt häntä, jotain oli pielessä jokaisessa sanomassani asiassa. 

Hän halusi kohdata kasvokkain, mutten uskaltanut myöntyä. Kävisikö kuten aina ja asia, josta piti keskustella vain jätettäisiin käymättä tapaamisen ilon vuoksi. Puhelusta tuli kompromissimme. Ikinä hän ei kuitenkaan soittanut keskustellakseen vanhemmuudesta kanssani kuten uhkasi. En tiedä oliko hänellä sittenkään mitään kerrottavaa vai loppuivatko hänen argumenttinsa vain kesken. Kukaan ei tiedä. Oloni on vain vihan ja pettymyksen aiheuttamaa sekasortoa. Tyhjyyttä.

♥:Amanda

Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua

Viime keskustelustamme on kulunut muutama viikko. Hän oli palannut kotiinsa oman perheensä luo muuttuen samalla siksi tuntemattomaksi ja kaukaiseksi, joka hänestä on vuosien mittaan minulle muovautunut. Joku voisi ajatella avaruusolion muuttaneen isäni kehoon, eikä vanhasta isästä ollut jäljellä kuin pieniä pilkahduksia, joita saattoi huomata vain oman suvun keskuudessa kaukana puolisosta.

Muutama vuosi takaperin välimme tulehtuivat totaalisesti kiristyksen ja lahjonnan vuoksi. Lahjarahaa olisi pitänyt hakea useiden satojen kilometrien päästä vain koska hän halusi minun käyvän kylässä  vastoin tahtoani. Näin myöhemmin ajateltuna molemmat toimimme typerästi kiristämällä toinen toisiamme, mutta sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua (niinhän sitä ainakin väitetään).

Kaikki on sallittua jos on valmis maksamaan seuraukset ja seisomaan tekojensa takana. Maksoin kaikesta mielenterveydelläni ja opiskeluillani. 2,5kuukauteen en käynyt tunneilla, olin liian ahdistunut istumaan paikoilla 75minuutin ajan. Kävin kyllä luokassa, mutta poistuin nopeasti heti tilaisuuden tullen. Vietin aikaa käytävillä haahuillen ja opiskellen, mutta ei se ollut sen arvoista. Nyt, ylioppilaskokeiden lähestyessä, kadun sitä etten pystynyt käsittelemään asioita koulun kannalta parhaalla tavalla. Melkein kokonaisen jakson skippaaminen on jättänyt jäljet. Itseopiskelun vuoksi asiat eivät ole niin hyvin hallinnassa ja on helppoa palata vanhoille raiteille, kun kerran on opetellut olemaan näkymätön. 

Oliko kaikki sen arvoista? Tulehtuneet välit, joita ei välttämättä korjata enää koskaan, mielenterveys, opiskelu ja kaikki kyyneleet, joita asian tiimoilta on vuodatettu. Lopulta viikko sitten sain kyseiset lahjarahat, mutta ilmaan jäi leijailemaan vain ääneen lausumattomat kysymykset; Entä nyt?, Oliko tässä kaikki? ja Oliko tämä kaiken arvoista?. 

♥:Amanda

Pahimpia on illat

Illat. 

Myöhäiset illat, kun muut ovat jo höyhensaarilla tyytyväisinä. Juuri silloin ne ajatukset valtaavat mielen. Ne täyttävät sen hyvillä ja pahoilla kuvilla, sanoilla ja muistoilla. Juuri silloin, kun ei ole ketään kehen turvautua ja kenelle kertoa. Aivan kuin ajatuksemme tietäisivät milloin olemme haavoittuvaisimmillamme ja saapuisivat kutsumattomien vieraiden lailla paikalle. 

Aamulla kaikki tuntuu taas paremmalta. Ne ajatukset, jotka illan ja yön aikana tuntuivat suurilta ja vaikeilta, tuntuvat nyt pienemmiltä ja paljon helpommin käsiteltäviltä. Aamulla ei enää edes tunne tarvetta kertoa asiasta. Eihän se enää tunnu maailmanlopulta, joka lähestyy valonnopeudella valmiina tuhoamaan kaiken tielleen jäävän. Sinut. 

♥:Amanda

Pieni lapsi ennen joulua

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun hän ei saapunut. Sisimmässäni tiesin, ettei hän tulisi, mutta silti toivoin sitä salaa ja elättelin toivoa hänen muuttumisestaan. Sanoin aina, ettei se haittaisi, jos hän jättäisi tulematta, vaikka sisimmässäni halusin hänen vain saapuvan paikalle ja olevan ylpeä. 

Olin kuin pieni lapsi ennen joulua. 

Toivoin hänen vain ilmestyvän paikalle, vaikka hän aamulla ilmoittikin, ettei pääse. Koko viikko turhia lupauksia ja toiveiden elättelyä. Syy oli maailman typerin. En tiedä kumpi minua satutti enemmän, se ettei hän saapunut vai se minkä takia hän jätti saapumatta. Hän ei ole muuttunut. Eikä hän varmaan koskaan muutukaan. Hän on aina se sama tyhjien lupausten ihminen, josta en vain pääse eroon. Haluaisin lopettaa hänen turhiin lupauksiinsa uskomisen, mutta hän tekee irti päästämisen vaikeaksi. 

♥:Amanda