Viime keskustelustamme on kulunut muutama viikko. Hän oli palannut kotiinsa oman perheensä luo muuttuen samalla siksi tuntemattomaksi ja kaukaiseksi, joka hänestä on vuosien mittaan minulle muovautunut. Joku voisi ajatella avaruusolion muuttaneen isäni kehoon, eikä vanhasta isästä ollut jäljellä kuin pieniä pilkahduksia, joita saattoi huomata vain oman suvun keskuudessa kaukana puolisosta.
Muutama vuosi takaperin välimme tulehtuivat totaalisesti kiristyksen ja lahjonnan vuoksi. Lahjarahaa olisi pitänyt hakea useiden satojen kilometrien päästä vain koska hän halusi minun käyvän kylässä vastoin tahtoani. Näin myöhemmin ajateltuna molemmat toimimme typerästi kiristämällä toinen toisiamme, mutta sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua (niinhän sitä ainakin väitetään).
Kaikki on sallittua jos on valmis maksamaan seuraukset ja seisomaan tekojensa takana. Maksoin kaikesta mielenterveydelläni ja opiskeluillani. 2,5kuukauteen en käynyt tunneilla, olin liian ahdistunut istumaan paikoilla 75minuutin ajan. Kävin kyllä luokassa, mutta poistuin nopeasti heti tilaisuuden tullen. Vietin aikaa käytävillä haahuillen ja opiskellen, mutta ei se ollut sen arvoista. Nyt, ylioppilaskokeiden lähestyessä, kadun sitä etten pystynyt käsittelemään asioita koulun kannalta parhaalla tavalla. Melkein kokonaisen jakson skippaaminen on jättänyt jäljet. Itseopiskelun vuoksi asiat eivät ole niin hyvin hallinnassa ja on helppoa palata vanhoille raiteille, kun kerran on opetellut olemaan näkymätön.
Oliko kaikki sen arvoista? Tulehtuneet välit, joita ei välttämättä korjata enää koskaan, mielenterveys, opiskelu ja kaikki kyyneleet, joita asian tiimoilta on vuodatettu. Lopulta viikko sitten sain kyseiset lahjarahat, mutta ilmaan jäi leijailemaan vain ääneen lausumattomat kysymykset; Entä nyt?, Oliko tässä kaikki? ja Oliko tämä kaiken arvoista?.
♥:Amanda
